minne sanoa sen

 Kaverit ei jaksa enää kuunnella. En haluaisi enää ajatella.

 Ahdistun ja ajattelen silti.
 Ajattelen paljon sitä,
 miten kohtelit mua.
Miten työnsit syrjään,
 teit selväksi ettei seuraani kaivata.

 Mulla ei ole ikävä sua. Kosketuksestasi on niin kauan, et koko kesänä halunnut nukkua lähelläni. Hipsuttelut ja paijaukset jäi pois. Äänensävysi oli joko kyllästynyt tai ärtynyt minulle vastaillessasi.

 Et jättänyt mitään, mitä ikävöidä. Jätit paljon sellaista, mikä edelleen nousee ahdistavina ajatuksina tajuntaani. Jätit paljon huonommuudentunnetta, katkeruutta ja ahdistusta. Sitä eniten.

 Tällä hetkellä mun on tosi vaikea ajatella, että me joskus oltiin avoliitossa. Että meidän tulevaisuuden piti olla yhteinen. Että me ylipäätään oltiin yhdessä. Mua hävettää, miten paljon paskaa otin niskaani sulta. Oon vihainen itselleni.

niin paljon hyvää

 Mä aidosti tykkään mun työstä- mulla on tosi usein hauskaa siellä. Parina aamuna oon ollut täysin paskana yön aikana saaduista syyllistävistä, ahdistavista ja pelottavista exältä saaduista viesteistä puhelimessa. Mutta kun oon mennyt töihin, oon saanut vapaata siitä kaikesta, etäisyyttä. Toisin kuin aluksi pelkäsin, ettei työstä tulis mitään näin rikkinäisenä ja tässä elämäntilanteessa, niin työstä on tullut mulle melkein terapiaa.

 Mulla on käynyt tuuri. Teen työtä, josta nautin, ja opiskelen siinä sivussa tutkintoa, joka aidosti kiinnostaa.

 Mulla on mahtavia ystäviä. Oon saanut enemmän kuin olisin ikinä voinut edes kuvitella.

 Nyt sain myös asuntotarjouksen. Pari päivää aikaa miettiä ennen sopparin tekoa. Mulla on ehkä kohta kotikin. Koti, joka sisustaa omanlaiseksi, jossa rauhoittua. Opetella taas olemaan yksin.

 Mä näin tänään tosi suloisen keski-ikäisen pariskunnan suutelevan ennen erkanemistaan omille teilleen. Ne näytti niin onnellisilta. Rakkaus on niin kaunis asia, ja tuo näky loi muhun toivoa. Ehkä jossain on joku, joka saa mut tuntemaan itseni hyväksi ja riittäväksi. Ehkä mua ei olekaan mahdotonta rakastaa.

 Tottakai mulla on ongelmani, kolisevat luurangot kaapissa ja ajoittain olen hyvin alamaissa. Mutta ehkä tää tästä,

 Tänään mietin sitä, miten paljon oma käsitys itsestä voi muuttua. Ajattelen edelleen ajoittain hyvin negatiivisesti, mutta suurimmaksi osaksi pidän itseäni kauniiina. Ja tutustumisen arvoisena. Mä en ole enää paskaa, eikä muiden mielipiteillä ole enää niin suurta painoarvoa. Mä elän itseäni varten. Mun ei tarvitse enää pyydellä anteeksi olemassaoloni. Mä en elä toteuttaakseni kenenkään toisen unelmia tai tavoitteita, mä en ole olemassa pelkästään yhteiskuntaa varten. Mun ei tarvitse tehdä asioita "jotka nyt vaan kuuluu tehdä".

 Ero sattuu tietysti edelleen. Olen aika katkera eksälle.

flashbäkkejä

 Kaveripariskunta nukkuu vieressä, äijä tuhisee nukkuessaan
 hetken luulen et oon siinä sun kanssa kahdestaan

 Katon niiden toistensa ympärille kietoutuneita käsiä
  Tunnen kosketuksesi muiston alaselässä ja pakaroillani

 Tuntuu kipeeltä kattoo kun toiset pussailee
 Muistan ne hetket kun et malttanu pitää huuliasi erossa omistani

 Muistan miten sait mut halusta sekaisin
 Muisto siitä saa edelleen tuntemuksia mun alavatsaan
 Ne tuntuu tavallaan hyviltä, mutta nyt mukana on myös kaipauksen tuskaa

 Mä kaipaan niitä hyviä hetkiä silloin joskus kauan sitten niin vitun paljon, vaikka niitä ei pitkään aikaan enää ollutkaan
 Mun on vaikea uskoa että kenenkään toisen käsien kosketus tuntuisi niin hyvältä ihollani
 Mua pelottaa ihan vitusti, entä jos niin tapahtuu? Etten enää koskaan tunne näin? Etteivät suudelmat enää koskaan kenenkään kanssa tunnu yhtä hyviltä?

sen lorun loppu

Pelottaa kelpaanko koskaan enää
 Olenko liian sekaisin
 Liian tylsä, masentava

 Mietin mikset halunnut 
 vartaloani koskettaa
 Puhua kanssani
 Kokea sielujen sympatiaa

 Mietin miksen kelvannut
 Miksi väistit kosketustani kaipaavaa
 Vaikka vain tahdoin sua rakastaa

Erosin hieman vajaa kuukausi sitten. Aluksi oloni oli helpottunut, mutta viimeaikoina kipu on hiipinyt luokseni. Sattui, kun yhteinen tuttava laittoi screenshotin exän tinderistä. Halusin erota, sillä suhde sattui liikaa. En saanut enää pitkään aikaan huomiota, kosketusta, seksiä, rakkautta, mä olin näkymätön, itsestäänselvyys ja suurimmaksi osaksi rasite. Mieltäni kalvaa että mikä mussa oli vikana, miksi mä olin sulle niin taakka, miksi tinderin naiset on eri asia.

 Ei mulla oikeastaan ole ikävä exää, sen kanssa oli paha olla, mulla oli niin hylätty olo. Välillä tulee mieleen hyviä hetkiä, niitä mulla on ikävä. Hetkiä, jolloin mä olin olemassa ja tärkeä, hetkiä jolloin mä vielä uskoin meihin. Mutta suurimmaksi osaksi vaan sattuu vitusti. Se, että mä olin rakastamalleni ihmiselle paskaa. Se, että annoin kohdella itseäni kuin paskaa. Se, että mulla kesti niin kauan päästää irti.

 Onneksi mulla on ystäviä, jotka puhuu mulle järkeä eikä anna enää sortua siihen samaan vanhaan. Oon niin kova syyttelemään itseäni, mä oon liian vaikea, liian vittumainen, mua on vaikea rakastaa...Vaikka kaikki vika ei aina voikaan olla mussa. Mä en ole vastuussa toisen käytöksestä.

 Mä  tarviin rakkautta
 Parempi olla yksin ja kaikki mahdollisuudet auki
 kuin kaksin kahlittuna, ja silti rakkaudettomana

Hieman menneisyydestäni

Olen 21-vuotias. Nainen. Asun Helsingissä, mutta olen kotoisin tyystin muualta.

 Minulla on ajoittain erittäin vaikeaa itseni kanssa. Juuri tällä hetkellä tosin saattaa olla helpompaa kuin koskaan ennen. Tosin, sekin on vain tunne ja huomenna kaikki on saattanut taas keikahtaa päälaelleen- epävakaus ei ole minusta häipynyt. Tapani käsitellä sitä sen sijaan on muuttunut.

 Minulla on ollut syömishäiriödiagnooseja (epätyypillinen anoreksia ja bulimia oisko ne mitä lähinnä on tullut sairastettua), ahdistuneisuusdiagnooseja (epämääräinen ahdistuneisuushäiriö :D) sekä masennusta montaa sorttia (lievää, keskivaikeaa, vaikeaa, nuoruusiänmasennusta...). Nyt minulle ollaan diagnosoimassa epävakaata persoonallisuushäiriötä. Se tuntuu kirosanalta. Mutta samalla se selittää hyvin paljon.

 Googletellessani keväällä psykologin puhuttua minulle mahdollisesta epävakaasta persoonallisuudesta, tuntui että olen ihmisenä pelkkää saastaa. Googletustulokset olivat lähinnä keskustelupalstojen keskusteluja; kuinka epävakaat ihmiset ovat kamalia, pilaavat elämäsi ja missään tapauksessa ei pitäisi ajautua edes ystävyyssuhteeseen saati sitten parisuhteeseen sellaisen kanssa.

 Tunnistan itseni hyvin diagnostisista kriteereistä. Minä olen vaikea. Elämä kanssani on yksi helvetti.  En kykene tekemään päätöksiä. Olen ailahtelevainen ja impulsiivinen. Mielialani heittelevät päivän sisällä pahimmillaan useita kertoja. Saan raivokohtauksia. Päästän suustani hirveitä asioita, joita myöhemmin pyytelen anteeksi ja kadun.

 Urheilu, syöminen, päihteet....Suunnilleen kaiken mielihyvää tuottavan kanssa minulla on vaikeuksia olla vetämättä övereitä. Oikeastaan seksi on ainoa asia, minkä kanssa en ole vetänyt yli- mutta sekin johtuu vain siitä, että ennen parisuhdettani itsetuntoni oli niin pohjamudissa, etten kyennyt olemaan seksuaalisesti holtiton. Nyt jos sinkkuuntuisin, asia olisi varmasti tyystin eri. Toivottavasti en ole sinkkuuntumassa, rakastan poikaystävääni ja onhan seksikin hänen kanssaa mahtavaa. Libido minulla kyllä on melkoinen. Eli kaikelle mielihyvää tuottavalle olen hyvin perso.

 Ihmissuhteet ovat aina olleet minulle hyvin vaikeita. Minulla on ollut paljon hyvin läheisiä ystäviä, mutta hyvin vähän pitkäaikaisia ystäviä. Hyvin harva ihminen viipyy elämässäni pitkään. Nuorempana tuli draamailtua, riideltyä ja laitettua välejä poikki milloin mistäkin syystä milloin kehenkin. Ylenpalttinen draamailu on osa elämääni edelleen, mutta koen hallitsevani sen hieman paremmin, nyt kun tiedostan sen.

 Nuorempana olin hyvin itsetuhoinen. 16- vuotiaana kesälomalla päätin tappaa itseni ennen syksyä, mutta laitokseen jouduttuani se sitten jäi (hyvä homma siis). 18-vuotiaana alettuani lihomaan holtittomasti (aineenvaihduntani oli hyvin sekaisin vuosien paastojen, pienten kalorimäärien, sairaalloisen liikunnanharrastamisen ja bulimoinnin jäljiltä ja lisäksi ahmiminen karkasi kunnolla tuolloin käsistä- oksentelin kyllä, mutta aloin olemaan liian väsynyt jopa siihen), päätin tappavani itseni 20-vuotiaana, jos edelleen olen lihava. Noissa mietteissä sitten elelin muutaman vuoden kunnes jotain tapahtui....Siitä kirjoittanen myöhemmin lisää.

 Tässä oli lyhyt sairasteluhistoriikkini, ennen kuin itse aloin tietoisesti parantamaan elämäni laatua. Kai mä koin jonkun valaistumisen siitä, että elämä on kaunis asia tai jotain. Mutta siitä tulen kirjoittamaan vielä paljon lisää, sillä siitä suosta, missä tarvoin, nouseminen ei ollut aivan yksinkertaista.

Paluu verbaalisen ilmaisun äärelle

En ole vuosiin kirjoittanut itsestäni, elämästäni, yhtään mistään, yhtään mitään, muistiin.

Kirjoitin paria eri blogia melko aktiivisesti noin vuosina 2010-2014. Nyt eksyin pitkästä aikaa lukemaan niitä, nyt jo vuosia muilta piilossa olleita tekstejä. Vanhoja tekstejäni tuskin tulen enää koskaan muidenkin luettavaksi julkaisemaan, mutta ajattelin koittaa alkaa rustaamaan taas jotain omasta elämästäni. Silloin joskus blogin pitäminen, vakkarilukijat ja toiset samoista ongelmista kärsivät bloggaajat olivat minulle suuri voimavara muuten melko ahdistuksentäyteisessä elämässäni.

 Vanhoja tekstejäni lukiessa mieleeni muistui myös paljon asioita, jotka olin täysin unohtanut. Paljon synkkiä hetkiä, mutta myös paljon onnellisia. Ajoittain tuntuu, että junnaan vain paikallani, mutta noiden tekstien lukeminen sai minut tajuamaan, kuinka paljon olen muuttunut ja päässyt eteenpäin elämässäni noista ajoista.

 Joskus huominen on monen vuoden takainen. Haloo Helsingin kappaleen sitaatti kuvaa hyvin tunteita, mitä vanhojen tekstieni lukeminen minussa herätti. Olen edelleen ajoittain hyvinkin tuskainen ja ahdistunut, mutta vuosien myötä olotilani ja elämäni ovat helpottuneet huomattavasti. Tuska ja ahdistus eivät ole enää minä, ne ovat vain osa elämääni.

 En tiedä, lukeeko kukaan enää nykyään tämän kaltaisia tekstiblogeja. Joskus muutamia vuosia sitten mielenterveyttä ja sen ongelmia käsitteleviä blogeja oli melko paljon, varsinkin syömishäiriöaiheisia. Julkaisen näitä tekstejä kaikille luettavissa olevaan blogiin ensisijaisesti siksi, että haluaisin muistuttaa muita rikkinäisen mielen kanssa kamppailevia siitä, että se aallonpohja ei ole ikuisuus- joskus mahdottomalta tuntuva huominen saattaa olla viiden vuoden takainen blogiteksti, jota lukiessasi mietit kuinka paljon parempaa elämäsi nykyään onkaan. Toki myös siksi, että palaute ja vertaistuki voisivat olla mukavia, mutten erityisesti odota moista suosiota.

 Seuraavaksi kirjoittanen kuvauksen itsestäni. Ehkä.