Olen 21-vuotias. Nainen. Asun Helsingissä, mutta olen kotoisin tyystin muualta.
Minulla on ajoittain erittäin vaikeaa itseni kanssa. Juuri tällä hetkellä tosin saattaa olla helpompaa kuin koskaan ennen. Tosin, sekin on vain tunne ja huomenna kaikki on saattanut taas keikahtaa päälaelleen- epävakaus ei ole minusta häipynyt. Tapani käsitellä sitä sen sijaan on muuttunut.
Minulla on ollut syömishäiriödiagnooseja (epätyypillinen anoreksia ja bulimia oisko ne mitä lähinnä on tullut sairastettua), ahdistuneisuusdiagnooseja (epämääräinen ahdistuneisuushäiriö :D) sekä masennusta montaa sorttia (lievää, keskivaikeaa, vaikeaa, nuoruusiänmasennusta...). Nyt minulle ollaan diagnosoimassa epävakaata persoonallisuushäiriötä. Se tuntuu kirosanalta. Mutta samalla se selittää hyvin paljon.
Googletellessani keväällä psykologin puhuttua minulle mahdollisesta epävakaasta persoonallisuudesta, tuntui että olen ihmisenä pelkkää saastaa. Googletustulokset olivat lähinnä keskustelupalstojen keskusteluja; kuinka epävakaat ihmiset ovat kamalia, pilaavat elämäsi ja missään tapauksessa ei pitäisi ajautua edes ystävyyssuhteeseen saati sitten parisuhteeseen sellaisen kanssa.
Tunnistan itseni hyvin diagnostisista kriteereistä. Minä olen vaikea. Elämä kanssani on yksi helvetti. En kykene tekemään päätöksiä. Olen ailahtelevainen ja impulsiivinen. Mielialani heittelevät päivän sisällä pahimmillaan useita kertoja. Saan raivokohtauksia. Päästän suustani hirveitä asioita, joita myöhemmin pyytelen anteeksi ja kadun.
Urheilu, syöminen, päihteet....Suunnilleen kaiken mielihyvää tuottavan kanssa minulla on vaikeuksia olla vetämättä övereitä. Oikeastaan seksi on ainoa asia, minkä kanssa en ole vetänyt yli- mutta sekin johtuu vain siitä, että ennen parisuhdettani itsetuntoni oli niin pohjamudissa, etten kyennyt olemaan seksuaalisesti holtiton. Nyt jos sinkkuuntuisin, asia olisi varmasti tyystin eri. Toivottavasti en ole sinkkuuntumassa, rakastan poikaystävääni ja onhan seksikin hänen kanssaa mahtavaa. Libido minulla kyllä on melkoinen. Eli kaikelle mielihyvää tuottavalle olen hyvin perso.
Ihmissuhteet ovat aina olleet minulle hyvin vaikeita. Minulla on ollut paljon hyvin läheisiä ystäviä, mutta hyvin vähän pitkäaikaisia ystäviä. Hyvin harva ihminen viipyy elämässäni pitkään. Nuorempana tuli draamailtua, riideltyä ja laitettua välejä poikki milloin mistäkin syystä milloin kehenkin. Ylenpalttinen draamailu on osa elämääni edelleen, mutta koen hallitsevani sen hieman paremmin, nyt kun tiedostan sen.
Nuorempana olin hyvin itsetuhoinen. 16- vuotiaana kesälomalla päätin tappaa itseni ennen syksyä, mutta laitokseen jouduttuani se sitten jäi (hyvä homma siis). 18-vuotiaana alettuani lihomaan holtittomasti (aineenvaihduntani oli hyvin sekaisin vuosien paastojen, pienten kalorimäärien, sairaalloisen liikunnanharrastamisen ja bulimoinnin jäljiltä ja lisäksi ahmiminen karkasi kunnolla tuolloin käsistä- oksentelin kyllä, mutta aloin olemaan liian väsynyt jopa siihen), päätin tappavani itseni 20-vuotiaana, jos edelleen olen lihava. Noissa mietteissä sitten elelin muutaman vuoden kunnes jotain tapahtui....Siitä kirjoittanen myöhemmin lisää.
Tässä oli lyhyt sairasteluhistoriikkini, ennen kuin itse aloin tietoisesti parantamaan elämäni laatua. Kai mä koin jonkun valaistumisen siitä, että elämä on kaunis asia tai jotain. Mutta siitä tulen kirjoittamaan vielä paljon lisää, sillä siitä suosta, missä tarvoin, nouseminen ei ollut aivan yksinkertaista.
maanantai 17. heinäkuuta 2017
sunnuntai 16. heinäkuuta 2017
Paluu verbaalisen ilmaisun äärelle
En ole vuosiin kirjoittanut itsestäni, elämästäni, yhtään mistään, yhtään mitään, muistiin.
Kirjoitin paria eri blogia melko aktiivisesti noin vuosina 2010-2014. Nyt eksyin pitkästä aikaa lukemaan niitä, nyt jo vuosia muilta piilossa olleita tekstejä. Vanhoja tekstejäni tuskin tulen enää koskaan muidenkin luettavaksi julkaisemaan, mutta ajattelin koittaa alkaa rustaamaan taas jotain omasta elämästäni. Silloin joskus blogin pitäminen, vakkarilukijat ja toiset samoista ongelmista kärsivät bloggaajat olivat minulle suuri voimavara muuten melko ahdistuksentäyteisessä elämässäni.
Vanhoja tekstejäni lukiessa mieleeni muistui myös paljon asioita, jotka olin täysin unohtanut. Paljon synkkiä hetkiä, mutta myös paljon onnellisia. Ajoittain tuntuu, että junnaan vain paikallani, mutta noiden tekstien lukeminen sai minut tajuamaan, kuinka paljon olen muuttunut ja päässyt eteenpäin elämässäni noista ajoista.
Joskus huominen on monen vuoden takainen. Haloo Helsingin kappaleen sitaatti kuvaa hyvin tunteita, mitä vanhojen tekstieni lukeminen minussa herätti. Olen edelleen ajoittain hyvinkin tuskainen ja ahdistunut, mutta vuosien myötä olotilani ja elämäni ovat helpottuneet huomattavasti. Tuska ja ahdistus eivät ole enää minä, ne ovat vain osa elämääni.
En tiedä, lukeeko kukaan enää nykyään tämän kaltaisia tekstiblogeja. Joskus muutamia vuosia sitten mielenterveyttä ja sen ongelmia käsitteleviä blogeja oli melko paljon, varsinkin syömishäiriöaiheisia. Julkaisen näitä tekstejä kaikille luettavissa olevaan blogiin ensisijaisesti siksi, että haluaisin muistuttaa muita rikkinäisen mielen kanssa kamppailevia siitä, että se aallonpohja ei ole ikuisuus- joskus mahdottomalta tuntuva huominen saattaa olla viiden vuoden takainen blogiteksti, jota lukiessasi mietit kuinka paljon parempaa elämäsi nykyään onkaan. Toki myös siksi, että palaute ja vertaistuki voisivat olla mukavia, mutten erityisesti odota moista suosiota.
Seuraavaksi kirjoittanen kuvauksen itsestäni. Ehkä.

Tilaa:
Blogitekstit (Atom)