minne sanoa sen

 Kaverit ei jaksa enää kuunnella. En haluaisi enää ajatella.

 Ahdistun ja ajattelen silti.
 Ajattelen paljon sitä,
 miten kohtelit mua.
Miten työnsit syrjään,
 teit selväksi ettei seuraani kaivata.

 Mulla ei ole ikävä sua. Kosketuksestasi on niin kauan, et koko kesänä halunnut nukkua lähelläni. Hipsuttelut ja paijaukset jäi pois. Äänensävysi oli joko kyllästynyt tai ärtynyt minulle vastaillessasi.

 Et jättänyt mitään, mitä ikävöidä. Jätit paljon sellaista, mikä edelleen nousee ahdistavina ajatuksina tajuntaani. Jätit paljon huonommuudentunnetta, katkeruutta ja ahdistusta. Sitä eniten.

 Tällä hetkellä mun on tosi vaikea ajatella, että me joskus oltiin avoliitossa. Että meidän tulevaisuuden piti olla yhteinen. Että me ylipäätään oltiin yhdessä. Mua hävettää, miten paljon paskaa otin niskaani sulta. Oon vihainen itselleni.

niin paljon hyvää

 Mä aidosti tykkään mun työstä- mulla on tosi usein hauskaa siellä. Parina aamuna oon ollut täysin paskana yön aikana saaduista syyllistävistä, ahdistavista ja pelottavista exältä saaduista viesteistä puhelimessa. Mutta kun oon mennyt töihin, oon saanut vapaata siitä kaikesta, etäisyyttä. Toisin kuin aluksi pelkäsin, ettei työstä tulis mitään näin rikkinäisenä ja tässä elämäntilanteessa, niin työstä on tullut mulle melkein terapiaa.

 Mulla on käynyt tuuri. Teen työtä, josta nautin, ja opiskelen siinä sivussa tutkintoa, joka aidosti kiinnostaa.

 Mulla on mahtavia ystäviä. Oon saanut enemmän kuin olisin ikinä voinut edes kuvitella.

 Nyt sain myös asuntotarjouksen. Pari päivää aikaa miettiä ennen sopparin tekoa. Mulla on ehkä kohta kotikin. Koti, joka sisustaa omanlaiseksi, jossa rauhoittua. Opetella taas olemaan yksin.

 Mä näin tänään tosi suloisen keski-ikäisen pariskunnan suutelevan ennen erkanemistaan omille teilleen. Ne näytti niin onnellisilta. Rakkaus on niin kaunis asia, ja tuo näky loi muhun toivoa. Ehkä jossain on joku, joka saa mut tuntemaan itseni hyväksi ja riittäväksi. Ehkä mua ei olekaan mahdotonta rakastaa.

 Tottakai mulla on ongelmani, kolisevat luurangot kaapissa ja ajoittain olen hyvin alamaissa. Mutta ehkä tää tästä,

 Tänään mietin sitä, miten paljon oma käsitys itsestä voi muuttua. Ajattelen edelleen ajoittain hyvin negatiivisesti, mutta suurimmaksi osaksi pidän itseäni kauniiina. Ja tutustumisen arvoisena. Mä en ole enää paskaa, eikä muiden mielipiteillä ole enää niin suurta painoarvoa. Mä elän itseäni varten. Mun ei tarvitse enää pyydellä anteeksi olemassaoloni. Mä en elä toteuttaakseni kenenkään toisen unelmia tai tavoitteita, mä en ole olemassa pelkästään yhteiskuntaa varten. Mun ei tarvitse tehdä asioita "jotka nyt vaan kuuluu tehdä".

 Ero sattuu tietysti edelleen. Olen aika katkera eksälle.

flashbäkkejä

 Kaveripariskunta nukkuu vieressä, äijä tuhisee nukkuessaan
 hetken luulen et oon siinä sun kanssa kahdestaan

 Katon niiden toistensa ympärille kietoutuneita käsiä
  Tunnen kosketuksesi muiston alaselässä ja pakaroillani

 Tuntuu kipeeltä kattoo kun toiset pussailee
 Muistan ne hetket kun et malttanu pitää huuliasi erossa omistani

 Muistan miten sait mut halusta sekaisin
 Muisto siitä saa edelleen tuntemuksia mun alavatsaan
 Ne tuntuu tavallaan hyviltä, mutta nyt mukana on myös kaipauksen tuskaa

 Mä kaipaan niitä hyviä hetkiä silloin joskus kauan sitten niin vitun paljon, vaikka niitä ei pitkään aikaan enää ollutkaan
 Mun on vaikea uskoa että kenenkään toisen käsien kosketus tuntuisi niin hyvältä ihollani
 Mua pelottaa ihan vitusti, entä jos niin tapahtuu? Etten enää koskaan tunne näin? Etteivät suudelmat enää koskaan kenenkään kanssa tunnu yhtä hyviltä?

sen lorun loppu

Pelottaa kelpaanko koskaan enää
 Olenko liian sekaisin
 Liian tylsä, masentava

 Mietin mikset halunnut 
 vartaloani koskettaa
 Puhua kanssani
 Kokea sielujen sympatiaa

 Mietin miksen kelvannut
 Miksi väistit kosketustani kaipaavaa
 Vaikka vain tahdoin sua rakastaa

Erosin hieman vajaa kuukausi sitten. Aluksi oloni oli helpottunut, mutta viimeaikoina kipu on hiipinyt luokseni. Sattui, kun yhteinen tuttava laittoi screenshotin exän tinderistä. Halusin erota, sillä suhde sattui liikaa. En saanut enää pitkään aikaan huomiota, kosketusta, seksiä, rakkautta, mä olin näkymätön, itsestäänselvyys ja suurimmaksi osaksi rasite. Mieltäni kalvaa että mikä mussa oli vikana, miksi mä olin sulle niin taakka, miksi tinderin naiset on eri asia.

 Ei mulla oikeastaan ole ikävä exää, sen kanssa oli paha olla, mulla oli niin hylätty olo. Välillä tulee mieleen hyviä hetkiä, niitä mulla on ikävä. Hetkiä, jolloin mä olin olemassa ja tärkeä, hetkiä jolloin mä vielä uskoin meihin. Mutta suurimmaksi osaksi vaan sattuu vitusti. Se, että mä olin rakastamalleni ihmiselle paskaa. Se, että annoin kohdella itseäni kuin paskaa. Se, että mulla kesti niin kauan päästää irti.

 Onneksi mulla on ystäviä, jotka puhuu mulle järkeä eikä anna enää sortua siihen samaan vanhaan. Oon niin kova syyttelemään itseäni, mä oon liian vaikea, liian vittumainen, mua on vaikea rakastaa...Vaikka kaikki vika ei aina voikaan olla mussa. Mä en ole vastuussa toisen käytöksestä.

 Mä  tarviin rakkautta
 Parempi olla yksin ja kaikki mahdollisuudet auki
 kuin kaksin kahlittuna, ja silti rakkaudettomana